Meillä eilen harvinaislaatuinen tapaus kun joku erittäin pieni ja hieman ehkä jopa kissaa muistuttava koira sattui käppäilemään samaa reittiä kuin reippaat normaalisti skutassa lenkkeilevät yksilöt.

Yllättäen kun meidän tuo rivakahko kävelytyyli (nyt mennään ja ei meinata on noin suunnilleen oma kantani) ohitti kyseisen koiran sekä omistajansa, fleksin seisautusnappula oli tyystin hukassa ja pieni ja valkoinen lähti tulemaan innokkaalla ininällä kohti sen metrin päästä josta ohitimme nätisti tyyppejä.
Ronja toljotti sihteeriä ja vaihtoehtoisesti ähisevää karvaista koiraa ja selkeästi kysyi että "mitvit" ja kun ilmoitin että mennään oli marttyyrimäinen hyväksyntä sisäistetty.

Noh, vaan, kas, kun, ilmeisesti (pahoitteluni kaikille kepoille) tämän kaksikon miespuolinen henkilö piti hassunhauskana että heidän pieni ja suloinen inisevä ja tuhiseva otus niin kovasti tykkäisi jutella varmaankin tuon teidän mustalta tappajalta näyttävän (ja ajoittain jopa käyttäytyvän) yksilön kanssa. Tästä ideasta itse pidin sen verran että korotin hieman äänenvoimakkuuttani sanoessani MENNÄÄN!. Ronjan mielestä kyseinen käsky oli jo sisäistetty joten neiti siirtyi sitten eteeni jolkottamaan korvat selkää pitkin tuhinaa kuunnellen. Mukavasta juttelusta huolimatta jota selkäni takana jatkettiin "
tää eteneminen on niin hidasta kun pitää joka paikkaa pysähtyä katselemaan" ilmeisesti vastaukseni joka kuului suunnilleen näin "no nyt kun mennään EDELLÄ niin vauhtikin varmaan lisääntyy" katkaisi ystävällisen juttelu-hahmotelman herralta.

Ja tämä sen vuoksi tietoonne että olen jo pitänyt kyseistä kotiseutuamme häiritsevän yleissivistyneenä paikkana koiranomistajien muodossa.

Olemme väistäneet melkein sadan prosentin tarkkuudella hihna-koirat joka on selkeästi ollut myös vastaantulleen koirakon hiljainen ja sanaton tahtotila.
Peltoilussa ilmeisesti paskaisimmat (lue: tämä talvi käsittää vain noi koko talven kyseistä säätilaa) ja mutaisimmat sääolosuhteet karsivat kätevästi ulkoiluttajia ammattimaisilta mutapainikentiltä, ja kohtaaminen toisen koirakon kanssa on enemmänkin jo iloinen tapahtuma jossa voidaan taas hokea takana ja muita mukavia käskyjä korvien väliin.

Tämän vuoksi onkin oikein sivistävää lukea paikallisuutisten yleisöosastolta taas alkavaa kiinnostavaa selvitystä koiranpaskoista, koiranomistajista, koiranomistajien jälkeläisistä ja kaikista näitä yhdistävistä tekijöistä: aina on jotain valitettavaa.
Se miten kasvatat lapsesi, koirasi ja koko maapallon eliöt ei ikävä kyllä karsi ammatti-valittajien ammattikuntaa mitenkään.
Noh, kuhan suivaannuin.